Valoa tähän harmaaseen arkeen

Syksy on ollut raskas. Pimeyttä ja murhetta on riittänyt. Väsymys on iskenyt mennen tullen. Perjantai-aamupäivästä ajelimme Tampereelle. Vietimme päivän Laten ja Susannen kanssa parhaalla mahdollisella tavalla. Se antoi voimia ja piristi. 

Juhlistimme arkea syömällä Ainossa ja Ilmarissa, söimme alkuruoaksi kalaseljankaa ja salaattia ja lopuksi gratinoituja kasviksia. Annoskuvat jäi minulta ottamatta, mutta hyvää oli. 

Lauantaina heräsimme talviseen aamuun. Mykistävän kaunista, sula järvi ja lumiset metsät.

Oli jotenkin niin rauhallista ja ihanaa. Ei kiirettä mihinkään, ei tarvinnut kelloa vilkuilla. Harvinainen viikonloppu-vapaa, kolmivuorotyössä kun olen. Mukava oli mennä ulos kuvaamaan luontoa ja ihastella.

Hutikin naamioitui lumeen, voi lutusta.

Sämpylätaikinan laitoin nousemaan ja kanakeiton porisemaan.

Niin hyvin riitti virtaa.

Innostuin siirtämään kattilat ahtaasta kaapista hellan päälle vanhaan koriin.




 Auton talvirenkaiden vaihto kutsuu isäntää...

Kanasten kanakeitto. Keitän sitä aina 10 litraa. Pakastan suuren osan. Sitä on sit kätevä napata evääksi töihin. 

Leivinuunissa paistoin muutaman pellilisen sämpylöitä. Niitäkin sulloin pakkaseen.

Ilta hämärtyi. Talo oli imuroitu. Patjat kannettu vintistä, vieraspeti petattu. Odottelimme illaksi lapsuudenystävääni perheineen kylään. Olivat tulossa sukulaishäistä.

Illalla myöhään istuimme  viinilasin ääressä. Muisteltiin vanhoja aikoja. 
Kissoilla riitti rapsuttajia ja silittäjiä. Sähköt vilkkui muutaman kerran ja sitten tuli pimeys. Mutta ei hätää...kynttilöitä oli sytytetty ja talo oli lämmin. Mikäs meidän oli ollessa mukavassa seurassa. Kyllä nyt taas jaksaa. Todelliset ystävät ovat aarteita.